”En valinnut asiaa, asia valitsi minut, en etsinyt taistelua, taistelu tuli kohdalleni ja nyt olen mukana” lauloi Kristiina Halkola kappaleessaan En valinnut asiaa.
Tämä on totta minunkin kohdallani.
Minulla oli lapsena monia unelmia tulevaisuudelle. Halusin kirjailijaksi, näyttelijäksi ja opettajaksi. Halusin kirjoittaa elämästäni, halusin näytellä jonkun toisen elämää, halusin opettaa matematiikkaa (!) kehitysvammaisille lapsille. Älkää kysykö tästä viimeisestä, se oli unelmani alle 10-vuotiaana.
Yksi unelma oli kuitenkin ylitse muiden: halusin, että isäni olisi vapaa mies. Hän oli vankilassa koko lapsuuteni ajan, siitä kun olin 10 kuukauden vanha vauva aina siihen asti, kun lähdimme Chilestä Suomeen poliittisina pakolaisina marraskuussa 1992.
Elämäni poliittisena pakolaislapsena Suomessa on ollut juuri niin rankkaa ja vaikeaa, kuin mitä voidaan kuvitella. Jälkikäteen ajateltuna pystyn nimeämään ne eri vaikeudet, jotka me perheenä kohtasimme, ja vuosien varrella hankkimani tiedon turvin pystyn ymmärtämään, mistä ne johtuivat. Osa liittyi perheen yhteiseen traumaan sekä jokaisen perheemme jäsenen yksittäisiin traumoihin. Osa liittyi siihen, minkälaiseen yhteiskuntaan saavuimme. Vasta vuoden 2017 tienoilla pystyin nimeämään tarkemmin ne ilmiöt, jotka liittyivät nimenomaan rasismiin. Jo aikaisemmin olin oppinut kehopositiivisuudesta ja läskifobiasta, josta jälkimmäinen oli vaikuttanut elämässäni monella eri negatiivisella tavalla. Opiskelen edelleen sukupuoleeni ja seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyvistä eriarvoisuuden ja syrjinnän ilmiöistä.
Olen myös hyvin etuoikeutettu ihminen. Rakkaus ja kannustaminen on ollut läsnä elämässäni ihan lapsesta lähtien. Olen nopea oppimaan, sosiaalisesti lahjakas, neurotyypillinen, cissukupuolinen ja vaaleaihoinen latina. Lapsuuteni pitkäkestoinen trauma on johtanut moneen eri mielenterveyden sairauteen, joista olen suurimmaksi osaksi selvinnyt. Jos en olekaan täysin päässyt kaikesta yli, ainakin olen oppinut terapiassa paljon erilaisia työkaluja, joiden myötä ne eivät enää ohjaa elämääni tai tekemisiäni. Olen resilientti ihminen, eli palaudun suhteellisen nopeasti vaikeista tai jopa traumaattisistakin tapahtumista ja kokemuksista.
Kokemukseni eriarvoisuudesta ja järjestelmällisestä sorrosta ja väkivallasta Chilessä sekä rasismista ja läskifobiasta Suomessa ovat muokanneet minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Olin jo lapsena oikeudenmukaisuuden puolella, nuorena Suomessa katsoin välttämättömäksi liittyä vasemmistolaiseen poliittiseen nuorisotoimintaan, ja jossain vaiheessa huomasin, että minusta oli tullut ennen kaikkea aktivisti.
Sosiaalisen median tullessa jäädäkseen huomasin, miten tehokas työkalu se on myös aktivismiin. Lukemattomat ja jatkuvat kokemukseni aggressiiviseksi nuoreksi naiseksi tuomitsemisesta johtivat siihen, että opin säätelemään ulosantiani, jotta minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet tulla kuulluksi. Opettelemalla opettelin puhumaan rauhallisesti, olemaan korottamatta ääntäni ja puhumaan mahdollisimman selkeästi käyttäen minimin verran täytesanoja, jotta minut otettaisiin vakavasti. Olin jo oppinut toimimaan näin vuorovaikutussuhteissa, kunnes liian myöhään ymmärsin, että sillä ei ole väliä, kuinka rauhallisesti, hiljaa ja selvästi artikuloiden ja tarkasti sanani valiten puhun, minut silti tuomitaan aggressiiviseksi nuoreksi naiseksi, koska olen a) nainen, b) latinalaisamerikkalainen ja c) lihava, (vaikken ole enää edes nuori, vaan jo keski-ikäinen ihminen).
En usko varsinaisesti hopeareunuksiin, koska minusta on tärkeää että eriarvoisuus tehdään näkyväksi ilman vähättelevää toksista positiivisuutta, mutta tämän asian suhteen olen saamani palautteen myötä tullut seuraavaan tulokseen: vaikka monet tahot edelleen tuomitsevat minut aggressiiviseksi (nuoreksi) latinaksi, ne ihmiset, jotka kohtaavat tai ainakin pyrkivät kohtaamaan minut vertaisenaan, kokevat, että osaan kertoa vaikeistakin ilmiöistä ja avata hankalia termejä selkeällä, ymmärrettävällä ja käytännönläheisellä tavalla.
Muun muassa tämän takia päätin vuonna 2021 alkaa yhdenvertaisuuskouluttajaksi. Se tapahtuu somessa, Instagramissa, Patreonissa sekä koulutuksissa, joita minulta voi tilata.
En valinnut asiaani, vaan se valitsi minut – alun perin. Haluni tehdä töitä oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman maailman eteen on yhdistynyt vuosikymmenten varrella hankkimaani taitoihin ja tietoon, ja lopputuloksena on se, että olen nykyään aktivisti ja yhdenvertaisuuskouluttaja omasta vapaasta tahdostani.
Tämä on ensimmäinen blogipostaus uusiin kotisivuihini. Tarkoitukseni on julkaista täällä säännöllisesti, mutta voimavarani ja resurssini huomioon ottaen. Pidemmät esseet ja henkilökohtaisetkin kirjoitukset löytyvät Patreonista. Some toimii yhteydenpitovälineenä maailmaan, joten löydät sieltä sekä pieniä tarinoita arjestani että lyhyt oppimäärä eri ilmiöistä yhdenvertaisuusteeman alla. Suosittelen tutustumaan Instagram-tilini kohokohtiin.
Kommentointimahdollisuutta ei tässä blogissa olen. Instagramin kautta minulle pystyy lähettämään viestiä. Varoituksen sanana: dialogia käyn vain ihmisten kanssa, jotka ovat valmiit kohtaamaan minut vertaisenaan, en siis lähde keskustelemaan ihmisoikeuksistani sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat niitä minulta kieltää etnisyyteni, kehoni tai seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi.
Nähdään! 🙂
